Julkaistu blogina Verkkouutisissa 22.1.2020
Hyvä valmentaja on hyvä johtaja.
Viime päivinä on puhuttu paljon valmentamisesta ja valmennuskulttuurista. Nyt julkisuudessa on ollut muodostelmaluisteluvalmentaja ja vuosi sitten joukkuevoimisteluvalmentaja.
Vain jäävuoren huiput tulevat esille, sillä kynnys tuoda epäkohtia esiin on korkea. Molemmat esimerkit ovat vaativista, esteettisistä joukkuelajeista. Aihe tuntuu läheiseltä ja tärkeältä, sillä olen itse toiminut kilpacheerleadingin parissa vuodesta 1994 lähtien urheilijana, valmentajana ja tuomarina.
Urheiluvalmentamiseen liittyy paljon historian painolastia. Uudet urheilijasukupolvet oppivat vanhemmilta polvilta ja valmentajilta, jotka taas saattavat kantaa jopa tiedostamattaan menneisyyden painolastia. Syntyy sanaton käyttäytymiskoodisto, johon joukkuelajeissa voivat kuulua esimerkiksi valmentajan ehdoton auktoriteetti, yleinen lojaalisuusvaatimus joukkuetta kohtaan sekä elämän muiden osa-alueiden alistaminen yhteiselle päämäärälle. Lajien pariin usein kasvetaan vähitellen, lapsen kehoa ja mieltä muokataan jo aivan pienestä pitäen.
Miksi sitten valmentajan taholta osoitettuun nöyryyttämiseen, alistamiseen, eristämiseen, huutamiseen ja epäasialliseen käytökseen on niin vaikea puuttua? Ne urheilijat, jotka vielä jatkavat lajin parissa, pelkäävät varmasti syystä hankalan ihmisen mainetta, joukkueesta pudottamista sekä ystävien ja elämäntavan, kenties urankin menettämistä. Lajin sisäinen käyttäytymiskoodisto kertoo sen, mitä kyseenalaistajille käy.
Joukkuelajeissa, joissa valmentaja päättää urheilijoiden pääsyn joukkueeseen ja pystyy vaihtelemaan joukkuetta kesken kauden, valta on erityisen suuri ja konkreettinen. Samasta syystä kunnianhimoinen urheilija kieltää myös vanhempiaan ehdottomasti puuttumasta asioihin. Samalla kun lapsi tai nuori mahdollisesti pelkää valmentajaansa, hän myös ihailee tätä ja haluaa saavuttaa valmentajansa hyväksynnän ja positiivisen huomion.
Hyvä valmentaja on hyvä johtaja. Moderniin johtajuuteen eivät kuulu kyseenalaiset johtamistavat. Seuroilla ja lajiliitoilla on suuri vastuu myös vapaaehtoisten valmentajien kouluttamisesta ja ohjaamisesta. Seuratoiminta on kuitenkin lopulta seuran hallituksen vastuulla.
Puuttumisen kynnystä nostaa sekin, että harrastaminen ja urheilu ovat pääsääntöisesti vapaaehtoista toimintaa. Ajattelutapana voi olla, että jos touhu ei miellytä, niin voi lähteä. Myös urheiluseuroissa valtava enemmistö valmentajista on täysin vapaaehtoisia. Nyt julkisuudessa olleet valmentajat ovat poikkeuksellisesti ammattivalmentajia, kun taas suurin osa suomalaisista valmentajista toimii vapaaehtoisina tai pientä kulukorvausta vastaan oman työnsä ohella. Jos heille niin sanotusti riittää, sortuvat suomalaiset urheiluseurat kuin korttitalo.
Valmentajissa ovat edustettuina kaikki väestön hyvät ja huonot puolet. Löytyy heitä, joiden ei pitäisi olla auktoriteettiasemassa lainkaan ja sitten löytyy niitä valmentajia, jotka saattavat pelastaa lapsen ja nuoren koko elämän. Tavallinen suomalainen valmentaja on pyyteetön puurtaja, arjen sankari, joka haluaa tarjota saman elämänmittaisen liikunnan ja lajin riemun, jonka hän on saanut itse kokea.
Muistan itse edelleen eri valmentajien tarkkoja lauseita vuosikymmenten, jopa yli 30 vuoden takaa – negatiivisia ja positiivisia. Omassa lapsuudessani 1980-1990 luvuilla esimerkiksi baletinopettajat ja ratsastuksenopettajat saattoivat sanoa lapsille ihan mitä vaan.
Olen myös seurannut läheltä poikieni jääkiekko- ja jalkapalloharrastuksia. Kieli ja otteet ovat kovia välillä sielläkin, pieni mieli on lujilla. Toisaalta on mahtavaa nähdä kasvamista, vastuunkantoa ja urheilun riemua. Omassa lajissani cheerleadingissä kilpajoukkueisiin on kova karsinta. Osa on varamiehinä koko kauden, eivätkä pääse kisamatoille lainkaan. Kisajoukkueeseen valituilla on usein pelkona paikan menettäminen varamiehelle. Se on monelle psyykkisesti vaikea paikka.
Urheilu selkeästi opettaa harjoittelemaan tavoitteellisesti, voittamaan ja häviämään sekä toimimaan osana joukkuetta. Harrastukset tuovat ystäviä ja verkostoja sekä sisältöä elämään. Harrastuksesta voi tulla jopa ammatti suorasti tai epäsuorasti. Tämän vuoksi on todella tärkeää, että jokaisella lapsella ja nuorella on mahdollisuus mieleiseen harrastukseen varallisuuden sitä estämättä. Tämä meidän poliitikkojen on hoidettava kuntoon kaikkialla Suomessa.
Suurin osa valmentajista on todella päteviä ja nykyään myös entistä ihmisystävällisempiä. Vaikka nyt tilanne on keskimäärin parempi kuin takavuosina, niin väärinkäytöksistä on päästävä eroon. Tämä edellyttää sitä, että kaikki toimijat tarttuvat rohkeasti kohtaamiinsa epäkohtiin. Lisäksi meidän kaikkien valmentajien kaikissa lajeissa on kehitettävä suhtautumistamme valmennettaviin ja saatava pedagogista otetta positiivisemmaksi.
Ylilyönneistä ja henkisestä väkivallasta on päästävä kokonaan eroon. Kaiken valmennuksen pitää muuttua ajassa ja 20-luvun hengessä iloisemmaksi, leikkisemmäksi ja kannustavammaksi.
